JOHDANTO

 

Tapoin erään kissan vuonna 1988, erästä videoteostani varten.

 

Olin hankkinut kissan eläinsuojeluyhdistykseltä, muka lemmikikseni ja luvannut pitää siitä huolta. Oikeasti hankin kissan kuitenkin vain tätä outoa taidekäyttöä varten.

 

Vuotta myöhemmin eläinoikeusaktivistit haastoivat minut oikeuteen kissan pöllimisestä ja eläinrääkkäyksestä.

 

Oikeudessa minut tuomittiin sakkoihin eläinrääkkäyksestä, sillä kissan lopettaminen vei minulta 6 sekuntia ja kolme kirveeniskua. Tuomioistuin kuitenkin näki videolta, että eläinrääkkäys oli tahatonta ja johtui, kuten he sen ilmaisivat, "taitamattomuudesta ja kissan lopetukseen käytetystä liian pienestä kirveestä."

 

Suomen elokuvatarkastamo kielsi sen videoteoksen julkisen esittämisen, jossa kissantappokohtaus on. Tarkastamo piti teosta kissantappokohtauksen vuoksi "epäsiveellisenä ja raaistavana".

 

Vuonna 1994 Valtion taidemuseo osti kokoelmiinsa tämän kiistellyn teoksen, nimeltään My Way, a Work in Progress . Elokuvatarkastamon päätöksen vuoksi museo ei kuitenkaan ole voinut esittää teosta. Vuonna 2004 museo siirsi teoksen Nykytaiteen museon kokoelmista Kuvataiteen keskusarkiston kokoelmiin.

 

Koska teosta ei julkisesti esitetä Suomessa, on syntynyt joukko vääriä käsityksiä sekä kissantappokohtauksesta että teoksesta, jonka osa se on. Oikaisen tässä niistä muutamia:

1.

Eläinrääkkäys, johon kissan tappaessani oikeuden mukaan syyllistyin, ei ollut tahallista.

2.

Mitään erillistä "kissantappovideota" ei ole. Puolitoistatuntisessa teoksessa on kissamateriaalia yksi minuutti, josta rääkkäyksenä pidetty kissantappokohtaus vie kuusi sekuntia.

3.

Kissan tappamisen jälkeen masturboin kuolleen eläimen päälle. En kuitenkaan nauttinut kissan tappamisesta, enkä kissanraadon päälle masturboimisesta – päinvastoin, minun oli vaikeaa pystyä niihin, sekä fyysisesti että henkisesti.

 

Tässä olivat perustiedot. Esseeni loppuosassa käsittelen lähemmin videoteostani, sen sisältämää kissantappokohtausta, motiivejani sekä teostani ja teoksestani syntynyttä keskustelua.

 

 

 

 

KISSANTAPPO

 

Tapoin siis kissan, mutta en syödäkseni, vaan videoteosta varten. Olin hankkinut kissan huijaamalla, ottamalla sen kulkukissoja pelastavalta eläinsuojeluyhdistykseltä muka lemmikiksi. Kun teosta esitettiin videotaidefestivaaleilla Hollannissa ja Ranskassa vuotta myöhemmin, eläinsuojeluyhdistys sai tietää hoitooni luovuttamansa kissan kohtalosta ja haastoi minut oikeuteen.

 

Oikeudessa minut tuomittiin eläinrääkkäyksestä 1400 markan (230 €) sakkoihin. Yritin tappaa kissan mahdollisimman nopeasti, mutta taitamattomuuteni vuoksi kissa ei kuollut heti, vaan tappaminen kesti kuusi sekuntia ja vaati kolme kirveeniskua. Tappamisen kesto teki siitä lain määritelmän mukaan eläinrääkkäystä. Oikeus kuitenkin totesi, etten ollut tahallaan pitkittänyt kissan kärsimystä, ja ettei tappamisen kuvaaminen ja kuvamateriaalin taiteellinen käyttö ollut rikos. Tuomioistuimelle kissan tappamisen motiivi oli yhdentekevä, sain tuomion liian hitaasta kissan lopetuksesta ja siitä, että olin hankkinut kissan epärehellisellä tavalla.

 

 

 

 

KISSAVIDEO JA SENSUURI

 

Kieltäessään videoteokseni julkisen esittämisen Suomessa Elokuvatarkastamo samalla ilmoitti, että jos poistaisin teoksesta ne kuusi sekuntia, joiden kuluessa tapan kissan, esityskielto raukeaisi. En poistanut.

 

Elokuvatarkastamon päätös ei johtunut eläinrääkkäyksestä saamastani tuomiosta, sillä minut oli tuomittu epäpätevästi tehdystä eläimen lopettamisesta, ei lopetuksen videoimisesta. Sensuuripäätöksen perustelu oli yksinkertaisesti tarkastamon näkemys, jonka mukaan kiistelty kohtaus videollani oli "epäsiveellinen ja raaistava".

 

Vuonna 1994 Valtion taidemuseo siis osti teoksen kokoelmiinsa, mutta ei ole voinut esittää sitä julkisesti. Teos oli Kiasmassa käytännössä vain tutkijoiden ulottuvilla. Muualla maailmassa teosta ei kielletty. Olen esittänyt sitä usein ympäri Eurooppaa ja Venäjää. Käytäntöhän on, että ostaessaan videoteoksen taidemuseo saa teoksesta yhden kopion ja sen esitysoikeudet, taiteilijalle jäävät edelleen teoksen muiden kopioiden oikeudet.

 

Kun Nykytaiteen museossa Helsingissä oli vuonna 1995 videoteosteni retrospektiivi, pyysi museo elokuvatarkastamolta poikkeuslupaa teoksen esittämiseen. Sitä ei myönnetty. Teos kuitenkin esitettiin, kun lupasin itse vastata siitä, ettei pahamaineista kuuden sekunnin tappokohtausta näytetä. Lupasin laittaa käteni projektorin linssin eteen niiden ajaksi. En laittanut.

 

En tiedä pysyykö teokseni edelleen Suomessa kiellettynä, sillä elokuvatarkastuslakia ja -käytäntöä on sittemmin muutettu. Ehkä esityskielto raukeaa automaattisesti tai asian voisi saada käsitellyksi uudelleen, ehkä eri tuloksin. Toistaiseksi teos on kuitenkin entistäkin kielletympi, sillä vuonna 2004 Valtion taidemuseo painostettiin siirtämään teos Nykytaiteen museon, Kiasman kokoelmista Kuvataiteen keskusarkiston kokoelmiin.

 

 

 

 

MY WAY, A WORK IN PROGRESS

 

Teoksella on ollut monta muotoa. Ensimmäinen versio oli nimeltään Sex and Death (30 minuuttia, 1988). Sitten editoin teoksen uuteen uskoon ja laitoin nimeksi My Way (7 minuuttia, 1990). Näissä ensimmäisissä versioissa kissamateriaalia oli alle kymmenen sekuntia. Jatkoin teoksen päivittämistä teosnimellä My Way, a Work in Progress . Valtion taidemuseon ostama versio oli kymmenes. Viimeisin päivitys on vuodelta 1995, se oli yhdestoista ja videon kestoksi tuli puolitoista tuntia. Myös tämä versio on Valtion taidemuseossa, Kuvataiteen keskusarkiston kokoelmissa. Annoin sen sinne ilmaiseksi, tutkijakäyttöön, jotta heidän ulottuvillaan olisi teoksen viimeisin ja kattavin versio. Siinä kissamateriaalia on yksi minuutti. Kaikissa versioissa on ollut kissantappo ja sen vaatimat kuusi sekuntia. Lisää kissamateriaalia tuli, kun laitoin mukaan minuutin verran kuvaa elävästä, rääkkäämättömästä kissasta makaamassa paikallaan, ennen sen lopettamista.

 

"Kissantappovideo" on siis nimenä harhaanjohtava, sillä teoksessa on pääasiassa aivan muuta materiaalia kuin kissaa. Tästä huolimatta myytiksi on vakiintunut käsitys, että teokseni sisältäisi pelkkää kissan kidutusta ja tapon. Kissantappokohtaus oli minulle kuitenkin taiteellisesti mielekäs vain montaasin ansiosta, muitakin materiaaleja sisältävän kollaasin osana.

 

Näinhän ei välttämättä tarvitsisi olla: nykytaiteen historiassa on monia äärimmäisen kompakteja ja väkivaltaisia teoksia. Esimerkiksi eräässä performanssitaiteen klassikossa, Chris Burden in (1946–) teoksessa Shoot (1971) taiteilijan ystävä ampuu taiteilijaa tämän pyynnöstä puolentoista metrin etäisyydeltä. Luoti osuu Burdenia käteen. Koko teos on siinä – ja tietenkin teosta koskevissa loputtomissa tulkintayrityksissä, luennassa.

 

Kissantappokohtaus on tarkoituksestani huolimatta elänyt irrallista elämäänsä. Vaikka en tarkoittanut kissantappoaktia teokseksi sinällään, on siitä tullut sellainen – vaikka juuri kukaan ei ole sitä nähnyt. Se on eri teos kuin My Way, a Work in Progress , mutta teos silti, sillä sitä on kommentoitu monin tavoin nimenomaan erikseen, ja sen tunnevaikutuksista ja symbolisista sekä metaforisista merkityksistä on puhuttu paljon, aivan kuin minkä tahansa taideteoksen tulkinnasta – taideteoksen kriteerit täyttyvät siis väkisin.

 

Näin on syntynyt kaksi eri teosta: tekemäni videoteos, jossa kissantappo on vain yksi kohtaus muiden joukossa, ja käsitetaiteellinen "kissantappovideo", jonka on omaksi erilliseksi teoksekseen rakentanut sitä koskeva keskustelu. Aiheuttamani kiihkeä keskustelu on koskenut lähinnä tuota jälkimmäistä, tahattomasti syntynyttä teosta, kun taas teoksesta My Way, a Work in Progress on kirjoitettu lähinnä vain joissakin venäläisissä, ranskalaisissa ja amerikkalaisissa taidelehdissä ja yliopistoväen tutkielmissa.

 

Teoksessa My Way, a Work in Progress on kissan lisäksi katkelmia kameralle tekemistäni performansseista, kuvaamiani kaupunki- ja luontonäkymiä, kuvia ystävistäni ja perheestäni sekä paljon puhuvien päiden, yleensä minun, lausumia tekstejä. Teoksessa on myös televisiosta napattuja dokumenttien, fiktioiden, uutiskuvien ja mainosten katkelmia. Muotoperiaatteena oli, että itse tekemissäni materiaaleissa ei ole ollenkaan näyttelemistä ja sikäli kun lainaamissani materiaaleissa sitä on, esimerkiksi TV-viihteessä ja mainoksissa, esitän sen mahdollisimman vieraannuttavasti.

 

Megalomaanisesta ja itseironisesta nimestään huolimatta teos ei ole omaelämäkerrallinen eikä suinkaan käsittele kaikkea. Halusin, että teokseni käsittelisi sekä yhteiskunnallisia ongelmia: "Miten elää", että yksilön eksistentialistista ongelmaa: "Miksi elää?". Teoksen pääteema on väkivalta, jonka lukuisia olomuotoja yritän eritellä. Teoksessa on kuvaa sodista, sadomasoseksistä, häkkikanaloista, nälänhädästä Afrikassa, näkymiä teurastamoilta, ekologisista katastrofeista ja kaatopaikoilta. Yhtä lailla yritin ottaa mukaan rakenteellisen ja henkisen väkivallan muotoja: poliittista propagandaa, televisiopastoreita ja muuta uskonnollista indoktrinaatiota ja uhkailua, mainoksia ja kuvia sietämättömiin työtehtäviin joutuneista työläisistä, sekä yhteiskunnan ulkopuolelle sysätyistä alkoholisteista.

 

Koska olen viime kädessä arvorelativisti, ei teokseni ole kategorisesti väkivallan vastainen. Relativismi ei kuitenkaan ole nihilismiä. Teoksessani yritän eritellä ja vertailla eri väkivallan muotoja, mutta myös laittaa niitä hyödyllisyys-, haitallisuus- ja nautinnollisuusjärjestykseen eri näkökulmista käsin. Kyse on myös väkivallan muotojen paikallistamisesta, koetan rehellisesti osoittaa, mitkä väkivallat ovat minussa, mitkä tuolla ulkona jossakin ja mitkä ovat ne muodot, joihin osallistun ehkä huomaamattani, tahtomattani, vain elämällä tässä kulttuurissa ja tällä tavalla. Relativistisilla pohdinnoillani pyrin eroon moraalisesti omahyväisestä taivastelusta ja absoluuttisten arvojen fantasiasta, säilyttäen kuitenkin kyvyn sekä henkilökohtaisesti että yhteiskunnallisesti arvottavaan moraaliseen intohimoon.

 

Vaikka koen useimmat videolla näyttämistäni väkivallan muodoista vihollisikseni, on teoksessa myös joitakin väkivallan muotoja, jotka näen harmittomiksi, jopa elämää ruokkiviksi ja elähdyttäviksi. Ilmeisin näistä on kamppailulajiväkivalta. Toiveeni on, että karate olisi väkivallan muoto, jossa jännitys, tunnekuohuhurjastelu, vallantahtojen kamppailu ja kuolevaisuuden kohtaaminen voisivat vapaasti kukkia – ilman haitallisia sivuvaikutuksia. Karate olisi väkivaltaa, joka ei välineellistyisi hyödyntavoittelun työkaluksi eikä totaalisen alistamisen muodoksi. On syytä huomata, että tämä väkivallan vitalisoiva potentiaali on urheilussa vain kamppailulajin harrastajan ulottuvilla. Huippu-urheiluna se latistuu ja välineellistyy yritykseksi rikastua ja tulla kuuluisaksi. Penkkiurheiluna se menettää vastavuoroisuutensa ja latistuu sijaistoiminnaksi. Taiteessa ja joissakin uskonnollisissa rituaaleissa on toisin, vitalistisen kokemuksen jakaminen tekijän ja yleisön kesken on mahdollista.

 

Teoksen peruseetos, Markiisi de Sade lta (1740–1814) lainattu, on, että juuri välineellistyessään laskelmoidun hyödyntavoittelun välineeksi väkivalta menettää hedelmällisen potentiaalinsa, vitalisoivan kykynsä, naamioituu joksikin muuksi ja kasvaa näkösuojan turvin kolossaalisiin mittoihin. Lopputulos on maailma, jossa tuhoisin väkivalta on kätkössä ja

siihen syyllistyvät nimenomaan itseään väkivallattomina, tavallisina ja lainkuuliaisina pitävät ihmiset. Harva kuolee katutappelussa tai pedofiilin uhrina verrattuna siihen, kuinka moni kuolee sen vuoksi, että haluamme halvat lenkkarit, banaanit ja bensiinin haluamatta tietää kenen orjuutuksella ja murhaamisella ne maksetaan.

 

 

 

 

KISSANTAPPOKOHTAUKSEN TAITEELLINEN FUNKTIO

 

Teosta tehdessäni huomasin tarvitsevani väkivaltakavalkadin joukkoon yhden väkivallan, jolla ei olisi mitään ilmeistä tarkoitusta tai selitystä. Väkivallan, joka olisi vain väkivaltaa sinällään, ilman mitään heti paljastuvaa, tyynnyttävää selitystä.

 

Kissantappokohtauksen taiteellinen funktio oli:

 

1.

 

Halusin esittää väkivallan ratkaisemattomana peruskysymyksenä. Halusin myöntää, että marxilais/adornolais/desadelainen väkivalta-analyysini ei ole tyhjentävä, vaan jäljelle jää kalvava toteamus: teemme väkivaltaa, emme halua, emmekä voi päästä siitä kokonaan eroon, emme tarkalleen ottaen tiedä, mikä siinä meitä syövyttää ja mikä ravitsee.

 

2.

 

Halusin nostaa esiin kysymyksen väkivallan katsomisen mielihyvästä. Vain harvoja teokseen lainaamistani väkivaltamateriaaleista katsotaan hyödyn vuoksi, rationaalisen ongelmanratkaisukyvyn vaatiman tiedon vuoksi. Kuitenkin hyvin harvat meistä ovat varsinaisia sadisteja. Mitkä ovat ne syyt, jotka saavat meidät omasta halustamme katsomaan väkivaltaa, joko todellista tai mimeettistä?

 

3.

 

Toivoin, että tämä selittämätön väkivalta näyttäytyisi teoksessa niin totena, juuri selitysten ja tarkoitusten puutteen vuoksi, että se saisi myös teoksessa olevat muut väkivallan muodot tuntumaan väkivallalta, ei vain jonkin dynaamisen ja symbolisen representaatiolta.

 

4.

 

Ajattelin, että koska kissantappokohtaus teoksessani herättää luultavasti yleisössä voimakkaimman tunnereaktion, on tämä voimakas tunnereaktio todiste siitä, että eksplisiittinen, "tarkoitukseton", väkivalta on harmittomampaa kuin rakenteellinen ja henkinen väkivalta. Räikeä ja "tarkoitukseton" (tai itsetarkoituksellinen) väkivalta on niin voimakas efekti, että pienikin annos sitä on paljon, se kauhistuttaa ja/tai ristiriitaisin tuntein viehättää katsojaa ja väkivallantekijää. Rakenteellinen väkivalta taas on hissutellen naamioituvaa, ja siksi tolkutonkaan määrä sitä ei tunnu paljon miltään.

 

5.

 

Teoksessani kuusi sekuntia kestävää kissantappokohtausta edeltää tunnin verran sekä ihmisiin että muuhun luontoon kohdistuvan väkivallan esittelyä: dokumenttikuvia sodasta, nälästä, ekokatastrofista ja rakenteellisesta väkivallasta sekä pakkotyöstä. Toivoin, että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.

 

6.

 

Halusin teoksessani myös käsitellä kuolevaisuutta ja kipua jonain muunakin kuin hyvän elämän vastakohtana, jonain muunakin kuin ongelmana, josta toivotaan teknisen kehityksen meidät vapauttavan. Pyrkimykseni on hyväksyä kuolevaisuus ja pystyä kokemaan se ei vain elämän reunaksi, vaan peräti kaiken mielekkyyden lähteeksi. Vain elämän rajallisuus antaa meille mahdollisuuden kokea se kallisarvoiseksi, kuolema antaa siis elämälle mielen, aivan kuten tyhjä vatsa antaa arvon ruoalle, kipu helpotukselle.

 

 

 

 

VÄKINÄISTÄ SEKSIÄ, MITÄ VARTEN?

 

Erityisen paljon teoksessani on ihmisiä suututtanut kissantappoon liittämäni seksi. Tapettuani kissan, masturboin ja suihkutin sperman kissan irtilyödyn pään päälle. Kohtauksen oli tarkoitus näyttää samalta kuin niin kutsuttu "money shot" pornoelokuvissa.

 

Videoteoksessani oli muitakin vastaavia kohtia, mutta niissä väkivallan ja spermalla "todistamisen" kohteena olin minä itse tai raha. Löin päätäni seinään, poltin kättäni tulessa, viiltelin käsivarsiani ja suoritin siemensyöksyt haavoihini. Viilsin myös sormieni päät auki, tahrasin niillä sadan markan setelin ja tämän jälkeen siemensyöksyin sille, minkä jälkeen poltin setelin ja lopuksi vielä Suomen lipun.

 

Kaikki tämä oli väkinäistä seksiä, uhraamista. En harrasta sadomasoseksiä, joten kissan ja veren kanssa puuhastelu oli minulle tympeää työtä, eikä erektioon ja siemensyöksyyn pystyminen ole ollut minulle koskaan niin vaikeaa kuin näissä ällöttävissä tilanteissa. Raja on tietenkin häilyvä, sillä SM-kulttuurihan on monille harrastajilleen teatteria, joskus työlästäkin sellaista – yleensä SM-fiilistelijän kiima talttuu heti jos oikeasti sattuu tai pelottaa. Joka tapauksessa, monet pitävät teokseni kissantappokohtausta "himomurhana". Luulen kuitenkin, ettei kukaan näistä syyttäjistä ole nähnyt teostani. En tiedä oliko kohtaus taiteellisesti täysin onnistunut, mutta ainakaan teokseni ei voi olla ilman tätä kohtausta, ilman selittämätöntä ja hälyttävää väkivallan pilkahdusta.

 

Kissan tappaminen ja videoteoksen tekeminen ei ollut minulle seksuaalisesti kiihottavaa, eikä teoksen katsomisenkaan ole tarkoitus olla. Kukaan teoksen NÄHNEISTÄ ei ole tietääkseni väittänyt, että teos olisi seksuaalisesti kiihottava tai väkivaltaan yllyttävä, päinvastoin, kuten tarkoitukseni olikin.

 

Kun kerran nämä kivun, kuoleman ja seksin yhdistelmät – itsekidutuskohtaukset, kissantappo ja niihin liittämäni spermalla tuhraaminen – eivät olleet minulle itsetarkoituksellista huvia, vaan päinvastoin, mikä niiden tarkoitus sitten oli?

 

1.

 

Jotkut luulevat kissantappokohtausta ja sen päättävää masturbaatiota tavalliseksi väkivaltapornoksi. Äkkiä voisi ajatella, että silloin kohtaus ei onnistu olemaan käsittämätöntä ja selittämätöntä väkivaltaa, vaan katsojat luulevat, että tekijä on perverssi ja nyt vain yksinkertaisesti kehtaa näyttää väkivaltaisen seksuaalisuutensa katsojille kaiken muun teoksessa esitetyn väkivallan jatkoksi. Ehkä kissantappokohtauksella on kuitenkin teoksessa mielekäs funktio silloinkin: kun katsomme sadistista seksuaaliväkivaltaa, osaamme kategorisoida sen, mutta emme oikeastaan pysty ymmärtämään sen syytä. Vastaavasti teokseni pyrkii esittämään muutkin väkivallan muodot siten, ettei pelkkä ahneus, välinpitämättömyys ja hyödyntavoittelu niitäkään tyhjentävästi selitä.

 

2.

 

Tarkoitukseni oli myös viitata kulttuurillemme ominaiseen pakkomielteeseen: haluun uskoa arvon ja nautinnon olemassaoloon vasta kun sillä on hintana, numeraalisena faktana tai fyysisenä eittämättömyytenä ilmenevä muoto. Pornoelokuvayleisö haluaa välttämättä nähdä ejakulaation, koska muuten heitä voitaisiin huijata yhdynnällä, jota ei viety loppuun saakka. Pornoelokuvan käytännöistä puhuminen ei ole marginaalista puhumista, sillä suurin osa maailman elokuvateollisuudesta, sekä nimikkeiden määrässä, että liikevaihdossa mitattuna, on pornoelokuvaa. Maailman tavallisin näyttelijänsuoritus on naisen kasvoille tehty ejakulaatio. Tämä kertoo kulttuurimme vallitsevasta käytännöstä, ei poikkeusyksilöiden perverssiydestä.

 

Aivan kuten pornon kuluttaja uskoo nautintoon vasta kun näkee sperman, haluaa shoppaileva kuluttaja vastaavasti uskoa, että tarjolla olevien hyödykkeiden ja palveluiden nautintopotentiaali näkyy hintalapussa. Tästä seuraa se, että shoppailussa, kulutuskulttuurissa ylipäätään, ei ole kyse materian ja efektien hedonistisesta kulutuksesta, siis mässäilystä, vaan rahan rituaalisesta uhraamisesta. Intohimon kohde ei ole hyödykkeen tuottama elämys vaan siitä maksaminen.

 

3.

 

Taideteokseni kannalta ei ole ratkaisevaa nautinko kissantappamisesta ja raadon päälle runkkaamisesta vai en. Siksi en ole vuosien varrella jaksanut jankuttaa ja korostaa, että en nauttinut siitä. Joka tapauksessa tuo kohtaus videoteoksessani edustaa itsetarkoituksellista väkivaltaa. Sitä väkivaltaa, joka ei ole eloonjäämiskamppailun tai hyödyntavoittelun väline. Videoteoksen loppupuolella tuota itsetarkoituksellista väkivaltaa edustaa karate, myönteisessä muodossa ja mielessä. Kissantappokohtaus edustaa itsetarkoituksellista väkivaltaa meille käsittämättömässä ja ällöttävässä mielessä.

 

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole niinkään sanoa, että on olemassa "hyvää" itsetarkoituksellista väkivaltaa, jonka hyväksyn, ja "pahaa" itsetarkoituksellista väkivaltaa, jonka tuomitsen. Yritän vain näyttää kuinka paradoksaalisesti kärsimystä ja kuolemaa maailmaan kylvävät lähinnä ne, jotka eivät väkivallasta nauti – eivät ne, joille väkivalta sinällään on herkku.

 

Toivon siis, että videoteokseni katsoja järkyttyy kissantappokohtauksen kohdalla loppujen lopuksi ainakin neljä kertaa. Ensin katsoja järkyttyy kissantappokohtauksesta sinällään: "Miksi tämä kissa tapetaan? Miksi se näytetään minulle? Tämä on ällöttävää nähdä!" Sitten hän järkyttyy tajutessaan, kuinka helppoa hänen oli katsoa viileästi ennen kissantappokohtausta pitkä kavalkadi ihmisiin ja luontoon kohdistuvaa totaalista riistoa ja laajamittaista murhaamista. Tämä on sitäkin kiusallisempaa, kun huomaa, että kissantappoon syyllistyin vain minä, teoksen tekijä, mutta ihmisten ja luonnon järjestelmälliseen riistoon ja murhaamiseen syyllistyvät myös teokseni katsojat. Seuraavaksi katsoja järkyttyy kuolleen kissa päälle masturboinnista: "Hyvänen aika, joku sairas vielä näyttää nauttivankin tuosta murhaamisesta!" Sitten katsojan pitäisi havaita, että hän itsekin on syypää lukemattomien elukoiden ja ihmisten kuolemaan ja kärsimykseen – vaikka ei ole sadisti.

 

Tavallinen ihminen voi siis edelleen tiukasti ja hyvin perustein tuomita sadistisen käyttäytymisen, mutta hänen ei pidä luulla olevansa parempi ihminen kuin inhoamansa sadistit, pedofiilit ja eläinrääkkääjät. Tai kuten Markiisi de Sade asian ehkä nykyään ilmaisisi: sadisti aiheuttaa kärsimystä ja kuolemaa, koska hänellä on siihen aito intohimo. Me muut aiheutamme kärsimystä ja kuolemaa, vain koska olemme laiskoja ja harrastamme itsepetosta. Olemme siis huonompia ihmisiä kuin perverssit sadistit ja pedofiilit.

 

Olen usein kuullut väitettävän, ettei arvorelativisti voi esittää tuollaisia väitteitä, paitsi piruuttaan, vittuillakseen. Se ei ole totta. Väitteeni ei ole piruilua, eikä retorinen heitto. Voin esittää tämän arvolausuman tosissani, vaikka olen relativisti. Relativismi tarkoittaa sen tunnustamista, että kaikki arvojärjestelmät ovat keksittyjä ja näkökulmasta riippuvaisia, ja että niitä voi keksiä loputtomasti lisää, eikä niitä voi asettaa objektiiviseen paremmuusjärjestykseen, löytää lopullista moraalia. Tästä huolimatta voidaan objektiivisesti usein todeta, onko jokin teko jonkin moraalin mukaan hyvä vai huono. Jos siis oletamme, että sekä sinä että minä periaatteessa vastustamme kiihkeästi ihmisten esineellistämistä, riistoa ja murhaamista, joudumme tunnustamaan, että käytännössä olemme elämäntapamme vuoksi syyllisiä juuri siihen, mitä periaatteessa eniten vastustamme.

 

 

 

 

SAAKO ELÄIMEN TAPPAA TAITEEN VAI ILLALLISEN VUOKSI?

 

Eläimen voi tappaa monesta syystä. Itsepuolustuksen hyväksyvät käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset. Lähes kaikki hyväksyvät myös eläimen tappamisen oman nälkäkuoleman estämiseksi. Huvikseen tappamista kaikki eivät hyväksy, ainakaan sen kaikissa muodoissa. Metsästys on kuitenkin useimpien hyväksymää toimintaa Euroopassakin, vaikka kukaan ei täällä tarvitse riistaa henkensä pitimiksi. Härkätaisteluviihde on jo aika kiistelty harrastus ja turkistarhaus elinkeinona myös.

 

Eläinten tappamisen motiivit voidaan karkeasti tiivistää kahteen: välttämättömään tappamiseen ja huvikseen tappamiseen. Näin määritellen välttämätöntä on ainoastaan ihmisen kimppuun käyvän petoeläimen, esimerkiksi karhun, tappaminen. Edellyttäen tietenkin, että pidämme ihmisten hengissäpysymistä välttämättömänä – ainakin ihmisille itselleen. En nyt jaksa halkoa hiuksia siitä, että periaatteessa päälle ryntäävän karhunkin voisi nukuttaa tappamisen sijaan. Joka tapauksessa, kaikki muu eläinten tappaminen on huvikseen tappamista.

 

Pärjäisimme aivan hyvin ilman liharuokaa. Itse asiassa tiukan ekologisesti ja kansanterveydellisesti ajatellen lihansyönnistä olisi hyvä luopua. Ihmisen biologinen tausta sekaravintoa syövänä otuksena ei pakota ihmistä syömään sekaravintoa hamaan maailmanloppuun saakka. Jos ihminen päättää antaa esimerkiksi kaikille nisäkkäille ihmisoikeudet tai ainakin osan niistä, se onnistuu. Tästä on ravitsemustieteellistä tietoa yllin kyllin. Tätä ei voi väittää mahdottomaksi sillä verukkeella, että on allergisia ihmisiä, joiden proteiinien-, vitamiinien- ja hivenaineiden saantia on vaikea järjestää elukoihin kajoamatta. Jos päämäärämme olisi nisäkkäiden tappamisesta pidättäytyminen, voisimme ensi alkuun helposti vähentää päivittäin teurastettavien nisäkkäiden määrää miljoonista tuhansiin, ja tappaa nisäkkäitä vain se allergisten ihmisten ruokaympyrän kannalta välttämätön määrä.

 

Ei ole sentimentaalista eikä yliampuvaa korostaa taiteen ja lihansyönnin yhtäläistä, perimmäistä tarpeettomuutta fyysisen eloonjäämisemme kannalta. Sentimentaalisuus on välittömien, sosiaalisesti opittujen ja stereotyyppisten tunnereaktioiden valtaan joutumista. Lihansyönnin pitäminen jotenkin intuitiivisesti välttämättömänä ja vähemmän turhana kuin taide ja nahkakengät on juuri tällainen sentimentaalinen perinne ajoilta, jolloin ihmisyhteisö ei voinut koskaan olla varma onko ruokaa riittävästi.

 

Kun emme kuitenkaan luovu lihansyönnistä, on tunnustettava, että tapamme eläimiä huviksemme, muun muassa kulinaaristen nautintojen vuoksi. Siksi minun on vaikea ottaa vakavasti niitä lihansyöjiä, jotka ovat kauhistelleet kissantappoa taiteen vuoksi. Katsokaa peiliin, menkää puntariin ja sitten ihan huviksenne vaikka ampumaan hirvi.

 

Lihasta nauttiminen ruokapöydässä ei ole tärkeämpää, välttämättömämpää kuin taiteen tekeminen. Koska olen taiteilija, en kokki, ja koska ajattelen taidetta filosofian harjoittamisena, kaikkein tärkeimpien kysymysten kohtaamisena, en ajanvietteenä ja viihteenä, pidän tietenkin taidetta peräti kulinarismia tärkeämpänä ja antoisampana.

 

 

 

 

SALLIA TAPPAMINEN, KIELTÄÄ KIDUTUS?

 

Miten perustella eläinten tappaminen, kun ihminenkin on paljastunut vain yhdeksi eläinlajiksi muitten joukossa?

 

Myönnän, että naudalla ja minulla ei ole olennaista biologista eroa. Vaikka naudalla on tunne-elämää ja ajattelukykyä ihmiseen verrattuna vain vähän, on totta, että kuvitteellisesta luonnon ja evoluution näkökulmasta katsoen olemme suunnilleen samaa sorttia nisäkkäitä. Tästä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että minun pitäisi kohdella nautaa ja tytärtäni samalla tavalla, sillä ihmisen näkökulmasta katsottuna ne ovat niin erilaisia. Olen siis humanisti, ihmiskeskeinen.

 

Useimmat meistä hyväksyvät Immanuel Kant in (1724–1804) muotoileman periaatteen, jonka mukaan jokaista ihmistä on kohdeltava päämääränä, ei välineenä. Jotkut kannattavat tätä periaatetta, koska pitävät elämää kaikissa muodoissaan pyhänä itseisarvona. Jotkut taas kannattavat tätä periaatetta moraalipragmaattisesti vain siksi, että käytännössä ihmisyhteisön ja yksilöiden elämä maistuu paremmalta, jos jokaista sen jäsentä ajatellaan ensisijaisesti itseisarvona, ei sijoituksena tai välineenä – kyseessä on siis ihmisten yhteinen etu. Jälkimmäinen ajattelu olisi tietenkin Kantin mielestä hänen moraaliperiaatteensa vääristämistä – mutta se toimii. Tämä ei ole välttämättä moraalin latistamista pelkäksi hyötyperiaatteeksi: syitä muiden ihmisten kunnioittamiseen vertaisinamme ja itseisarvoina voidaan keksiä lukemattomilla tavoilla pyhittämättä elollista olemassaoloa sinällään. Toisin sanoen, joissakin filosofioissa vaalitaan elollisen olion biologista olemassaoloa jopa eläinlajista riippumattomana itseisarvona, mutta jotkut toiset filosofiat suhtautuvat siihen kuin kokki suhtautuu aterian raaka-aineisiin.

 

Voisimme ryhtyä kohtelemaan muita eläinlajeja kuin ihmisiä, ainakin jos mukaan otettaisiin vain nisäkkäät. Olennaiset kysymykset ovat: Olisiko elämämme parempaa, jos kohtelisimme delfiinejä veljinämme ja kunnioittaisimme vasikoita lähimmäisinämme? Olisiko maailma parempi, jos tekisimme niin? Jos pidättäytyisimme väkivallasta muita eläinlajeja kohtaan, tekisikö se meistä myös väkivallattomampia toisia ihmisiä kohtaan? Ei näytä siltä, koska armottomuus kanssaihmisiä kohtaan on yhtä tavallista kasvissyöjissä ja eläintenystävissä kuin muissakin ihmisissä – Adolf Hitler (1889–1945) ei ollut ainoa verenhimoinen eläintenystävä.

 

Ihmiset ovat meille itseisarvoja, muut eläimet esineitä, koska muiden eläinlajien esineellistäminen ei näytä huonontavan ihmisyhteisön elämänlaatua. Asenteessamme on tästä karkeasta kahtiajaosta huolimatta aste-eroja. Emme esimerkiksi hyväksy lajien tappamista sukupuuttoon. Emme tiedä olisiko harvinaisesta lintulajista meille koskaan mitään hyötyä tai huvia, mutta annamme lintu lajille itseisarvon, vaikka emme suokaan samaa asemaa lintuyksilölle. Sanomme: olkoot siellä, rikastuttamassa luonnon monimuotoisuutta. Vastaavasti kohtelemme arjessa usein ihmisiä esineinä ja välineinä: kun kutsumme putkimiehen korjaamaan vuotavaa putkea kotonamme, emme halua kohdata häntä kokonaisena ihmisenä. Emme yleensä halua tietää mitään hänen elämästään ja tunteistaan. Haluamme vain, että hän palkkansa vastineeksi korjaa putken.

 

Kun kykenen kylmästi kävelemään supermarketin lihatiskille ostamaan naudankylkeä, seuraako siitä vaara, että jonain päivänä leikkaan naapurin tytön kyljyksiksi, ihan epähuomiossa, tai vain siksi, että marketti onkin yllätyksekseni sunnuntaina kiinni? Ei. Pystymme aivan hyvin tähän eron tekemiseen siitä huolimatta että se on eräässä mielessä mielivaltainen: kohtelemme nautoja toisin kuin ihmisiä, koska pystymme siihen, ja koska siitä on meille hyötyä ja huvia.

 

Joku sanoo, että tämä ajattelu voi johtaa siihen, että päätämme ryhtyä kohtelemaan myös vammaisia tai muunvärisiä ihmisiä esineinä. Tämä ei pidä paikkaansa. Se, että meistä on järkevää tehdä objektiivisesti mielivaltainen ero juuri ihmisten ja muiden eläinten välille, ihmiskeskeisin perustein, ei tarkoita, että tekemämme ero olisi sattumanvarainen tai irrationaalinen. Piirtämämme rajaviiva on joka tapauksessa suhteellinen, aina erikseen puntaroitava.

 

Elämänkunnioituksen prinsiippi ei ole automaattisesti ylin ohjeemme. Emme tee tupakoinnista laitonta, emme kiellä epäterveellisiä ruokia emmekä yksityisautoilua. Suomessa abortti, eli alkion tai sikiön poistaminen kohdusta alle 22 viikon ikäisenä tai alle 500 grammaa painavana, on laillinen, vaikka tiedämme hyvin, että tuo 22 viikon aikaraja on loppujen lopuksi mielivaltainen. Jos tekisimme elämänkunnioituksesta absoluuttisen prinsiipin, tekisimme elämästä fetissin. Elämä ei ole itseisarvo, pyhä, vaan raaka-ainetta, josta yritämme luoda hyvää elämää.

 

Monille teoksestani hätääntyneille on ollut tärkeää tietää kuinka monta sekuntia kissan tappaminen kesti, ja olinko pitkittänyt sitä tahallani. Minusta siinä, että he ovat huojentuneita kuullessaan, että kuusi sekuntia kesti ja mahdollisimman nopeasti yritin tappaa, on jotain epäilyttävää, falskia. Jos joka tapauksessa kohtelemme muita eläimiä kuin esineitä, on hieman tekopyhää samaan aikaan korostaa, että olemme kuitenkin niille kilttejä teloitushetkeen saakka – ja väittää kyse olisi eläinrakkaudesta ja elämänkunnioituksesta.

 

Jos maailma joskus muuttuu niin, että kaikkia nisäkkäitä pidetään veljinä keskenään, on meitä lihansyöjiä tuomittaessa vain hitusen lieventävä asianhaara se, että ehkä kohtelimme possua hyvin, ennen kuin löimme sen joulukinkuksi.

 

Jos tapamme eläimiä huviksemme, eli syömme liharuokaa, käytämme nahkakenkiä ja maalaamme tauluja näädänkarvasiveltimillä, mihin sitten perustuu vaatimus kohdella eläimiä hellästi niiden elinaikana? Kärsimyksen minimoimiseen, sanotaan.

 

Sanotaan, että useimmat eläimet eivät voi tietää, mikä heitä teurastamolla odottaa. Tietenkään lihakarja navetassa tai laitumella ei voi sitä tietää. Teurastamoon vietäessä kuitenkin ainakin kanaa isompiaivoiset elukat, kuten naudat, possut ja lampaat jossain vaiheessa kauhistuvat. Veren hajusta, kanssaeläinten rääkynästä ja monista muista vihjeistä eläin intuitiivisesti "ymmärtää" tulevan kohtalonsa ja joutuu kuolemanpelkopaniikkiin. Lihateollisuus yleensä myöntää tämän, mutta korostaa kauhunhetken lyhyyttä ja sitä kuinka sitä yritetään entisestään lyhentää. Eläimen siis saa tappaa, jos sitä tappohetkeen asti kohdellaan hyvin ja tappo suoritetaan niin nopeasti, ettei eläin ehdi kärsiä eikä ymmärtää mitä on tapahtumassa. Jos näin tehdään, voidaan varmaankin tulevaisuudessa kehittää lihateollisuutta, joka ei aiheuta tippaakaan kärsimystä eläimille.

 

Jos minimoimme teuraseläinten kärsimyksen, olemmeko sitten tyytyväisiä? Millä tämä perustellaan? Jos perustelu on se, että haluamme kohdella delfiinejä veljinämme, perustelu ontuu, sillä eihän ihmistenkään tappamiseen riitä verukkeeksi se, että uhri ei ehtinyt kärsiä yhtään. Tuomitsemme ihmisen tappamisen yhtä jyrkästi, riippumatta siitä ehtikö uhri tajuta, kärsiä ja pelätä ennen kuolemaansa vai ei. Emme myöskään tee ratkaisevaa eroa terveen lapsen ja sairaan vanhuksen tappamisen välille, vaikka edellisen kohdalla jää ehkä toteutumatta 80 vuotta "täyttä elämää" ja jälkimmäisen kohdalla vain muutama vuosi tuskaisaa saattohoitoa. Humanisteina annamme jokaiselle ihmiselämälle yhtäläisen itseisarvon.

 

Tämä ristiriita – eläimen saa tappaa, ihmistä ei, mutta kumpaakaan ei saa kiduttaa – tekee näkyväksi sen, että emme suhtaudu toisiin eläinlajeihin kuin lähimmäisiimme.

 

Miksi sitten näin puolinainen ratkaisu, miksi emme salli eläimiä kohdeltavan miten vain, jos kerran kuitenkin kieltäydymme antamasta niille lähimmäisen statusta? Syy on se, että jauhelihan syöminen ei tee meistä potentiaalisia kannibaaleja, mutta hevosen piiskaaminen verille kertoo ehkä, että piiskaaja saattaa lyödä myös lapsiaan.

 

Tappaminen on niin selvä ja äärimmäinen teko, että siihen ryhtyminen ja siitä pidättäytyminen on helppo pitää selvästi erillään. Piiskaaminen sen sijaan on luonteeltaan tulkinnanvaraisempaa. Ennen lapsia sai piiskata ja tukistaa, nykyään se on kulttuurissamme rikos, mutta ratsupiiska on edelleen sallittu vaikka sitä ei saa enää käyttää miten vain. Näin löytyy todellinen syy siihen, miksi pidämme eläinten rääkkäämistä epäilyttävänä tai jopa tuomittavana: pelkäämme eläimiin kohdistuvan julmuuden voivan levitä ihmisten väliseen käytökseen. Kyse ei siis ole eläinrakkaudesta vaan ihmistensuojelusta.

 

On ehkä totta, että antaumuksellinen eläinrääkkääjä on potentiaalisesti vaarallinen myös kanssaihmisilleen, mutta lihansyöjä ei ole kasvissyöjää vaarallisempi naapuri. Jos ihminen kuitenkin hyväksyy eläinten tappamisen ruoaksi ja vuodaksi, mutta elämöi samaan aikaan eläinten lempeän kohtelun puolesta, yrittää hän ehkä lempeydellään peittää itseltään sen, että hän kuitenkin on eläinten "murhaaja".

 

 

 

 

SYVIMPIEN TUNTEIDEN LOUKKAAMISESTA

 

Aiheuttamani kissariita ei ole Suomen taidehistoriassa ainutlaatuinen, sillä on ainakin kaksi ilmeistä ja tunnettua edeltäjää.

 

Kuvataiteilija Harro Koskisen (1945–) teoksissa sarjakuvamaisesti tyylitelty sikahahmo otti veistoksissa, reliefeissä ja installaatioissa jokamiehen ja valtion vaakunaeläimen, leijonan, sekä ristiinnaulitun Jeesuksen (4 eKr. – 33 jKr.) paikan. Teoksista nostettiin 1969 oikeusjuttu, jossa taiteilijaa sekä Suomen taiteilijaseuran Nuorten näyttelyn juryä syytettiin jumalanpilkasta ja Suomen valtakunnan vaakunan häpäisemisestä. Maallikkosaarnaaja Kyösti Laari teki rikosilmoituksen. Saarnaaja oli kuullut, että vuonna 1906 Mauritius-saarella paikalliset asukkaat kantoivat rituaalissaan ristiinnaulittua sikaa, minkä jälkeen saarta kohtasi maanjäristys ja tulivuorenpurkaus jossa kaikki saaren asukkaat saivat surmansa. Nuorten näyttelyn nähnyt Laari pelkäsi Helsingille käyvän samoin. Näyttelyn jury sekä taiteilija itse tuomittiin rikollisesta teostaan sakkorangaistukseen. Näyttelyn teoksia ei kuitenkaan takavarikoitu valtiolle. Ne ostettiin taidemuseoihin.

 

Myös kirjailija Hannu Salama (1936–) aiheutti aikoinaan kissariitaa muistuttavan kohun. Salama tuomittiin 1968 kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeusrangaistukseen jumalanpilkasta. Hänen romaanissaan Juhannustanssit (1964) lukee muun muassa:

 

Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasin tamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.

 

Presidentti Urho Kekkonen (1900–1986) armahti kirjailijan.

 

Harro Koskisen Sikamessiaan , Hannu Salaman Juhannustanssien ja videoteokseni My Way, a Work in Progress kohtalot ovat samankaltaiset. Teosten herättämä viha ja sensuurihalu on seurausta symbolisesta loukkauksesta, johon halutaan vastata lailla ja väkivallalla. Jotkut ajattelivat Koskisen ja Salaman teosten loukkaavan pyhiä arvojaan: isänmaata ja uskontoa. Myös videoteokseni on loukannut monien pyhinä pitämiä arvoja.

 

Koskisen ja Salaman provosoimat "taidesodat" olivat myös hieman toisenlaisia kuin omani, sillä internet on muuttanut julkisen keskustelun luonteen erilaiseksi kuin se oli 1960-luvulla. Silloin yleisö sai äänensä kuuluviin oikeastaan vain lehtien yleisönosastoissa, mutta nykyisin laaja ja suurelta osin kontrolloimaton yleisökeskustelu pulppuaa internetin keskustelupalsoilla ja muilla vastaavilla foorumeilla. Tämä on hyvä asia. Koska internetissä julkista keskustelua voi käydä anonyymina, se on usein sävyltään niin kiihkeää, että vain harva ryhtyisi vastaavaan suorasukaisuuteen ja tunnekylläisyyteen omalla nimellään ja naamatusten keskustelukumppaneiden kanssa. Tunteiden ja vakaumusten holtiton paljastuminen on hyvä tai ainakin kiinnostava ilmiö. Kuusikymmenluvun jälkeen myös itse tiedotusvälineet ovat muuttuneet. Niiden suuren määrän ja ankaran keskinäisen talouskilpailun vuoksi kohuaiheita käsitellään entistä enemmän ja entistä useammassa mediassa päätellään, että "meidänkin on pakko kirjoittaa nyt tästä, huvitti tai ei, koska aihe on kaikkien huulilla". Puheenaiheiksi eivät valikoidu niinkään toimituksen tärkeinä pitämät asiat kuin suosituiksi oletetut aiheet. Tämäkään ei ole välttämättä huono asia, paitsi jos kohuaiheista tyydytään kirjoittamaan pinnallisesti, ajattelua ehkäisevästi ja stereotyyppisiä tunnereaktioita vahvistavasti.

 

Kaikissa kolmessa mainitsemassani taideriidassa on ollut kyse vielä enemmän tunteiden kuin arvojen loukkaamisesta. Monet, jotka ovat tunnustaneet, ettei lihan syöminen oikeuta eläimen tappamista yhtään paremmin kuin taiteen tekeminen, paheksuvat kuitenkin teostani, koska pitävät sitä sopimattomana, toisin ajattelevia loukkaavana, ehkä jopa "epäsiveellisenä ja raaistavana" kuten elokuvatarkastamo asian ilmaisi. Pornografia, jos epäsiveellisyydellä sitä tarkoitetaan, on kuitenkin laillista enkä usko että teokseni kannustaa ketään väkivaltaan. Vai voiko kuvitella, että se, joka katsoo teokseni tai lukee tässä esseessä erittelemäni pohdinnat, nousee katsomisen tai lukutuokion jälkeen tuoliltaan kiimaisena ja verenhimoisena?

 

Tiedän loukanneeni teoksillani monien syvimpien tuntoja. Demokratia ja ilmaisuvapaus pyrkivät kuitenkin takaamaan meille kaikille oikeuden juuri tähän. Minulle on myös sanottu, että teokseni on järkevistä perusteluistaan huolimatta emotionaalisesti sopimaton, jos se aiheuttaa mielipahaa väestön enemmistölle. Se, että heidän ei tarvitse katsoa teostani, ei poista tuota mielipahaa kokonaan, sillä hehän tietävät teoksen olevan olemassa. Mielipahan aiheuttaminen on mielestäni kuitenkin hyvä sallia. Minua tympivät esimerkiksi kristittyjen hoilaus ja julkisilla paikoilla pönöttävät krusifiksit ynnä muut, mutta en silti vaadi niiden piilottamista näkymättömiin ja kuulumattomiin vain siksi, että kristittyjen väitteet loukkaavat minua ja monia muita. Vielä arvokkaampana kuitenkin pidän sitä, että demokratian idea on antaa myös vähemmistölle oikeus ajatella haluamallaan tavalla ja myös ääneen.

 

 

 

 

MORAALISEN HÄDÄN KYLVÄMINEN ON PAREMPAA KUIN ESIKUVAN TARJOAMINEN

 

Monasti minua on moitittu myös siitä, että häpäisen teoksellani itseni . Tuohtuneessa palautteessa usein korostetaan, että teen teoksessa itseni naurettavaksi ja vastenmieliseksi, ja tätä pidetään voitonriemuisesti todisteena teokseni vahingollisuudesta paitsi kissaa, niin myös itseäni kohtaan. Tämä on kuitenkin ajatusvirhe.

 

Taideteoksen tehtävä ei ole imarrella tekijäänsä, esittää hänen käytöstään esikuvallisena. Sekä yleisön järkyttäminen ja vaivaannuttaminen että tekijän tekeminen naurunalaiseksi ovat keinoja, jotka nykytaide on ottanut työkalupakkiinsa tahallaan. Tiedän että moni loukkaantuu, kun teoksessani esineellistän ja häpäisen myös itseni, mutta minulla on siihen oikeus.

 

Halusin nimenomaan tehdä teoksen, jonka tekijään yleisö ei halua samaistua. On hyvä, jos teokseni katsoja järkyttyy kissantappokohtauksesta, mutta vielä parempi, jos hän järkyttyy sitäkin enemmän tajutessaan aiheuttavansa elämäntavallaan paljon yksittäistä kissantappoa suurempaa laajojen ihmismassojen kärsimystä ja kuolemaa. On myös tärkeää, ettei teoksessani ole "hyveellistä hahmoa", johon samaistua. Usein moraalia käsittelevissä taideteoksissa teoksen tekijä on ainakin implisiittisesti sellainen. Silloin yleisö helposti samaistuu tuohon teoksen tarjoamaan moraaliseen esikuvaan. Usein tämä riittää katsojalle, samaistumalla hän jo kokee ikään kuin olevansa hyvää tekemässä. Teoksen katsomisen jälkeen hän voikin olla jo moraalisesti tyytyväinen – mihinkään tekoihin ei enää tarvitse ryhtyä. Jotta näin ei kävisi, on parempi, että teoksessa ei ole "hyveellistä hahmoa", johon samaistuminen voisi toimia moraalisen toiminnan korvikkeena.

 

Suomalaisessa kulttuurissa esimerkiksi kalastavalla ekofilosofilla Pentti Linkola lla (1932–) on tuollainen sijaistoiminnallinen esikuvarooli. Monet suomalaiset arvostavat, sanojen tasolla, hänen romanttisen sivilisaatiokritiikkinsä ankaruutta ja hänen elämäntapansa ehdottomuutta. Linkola rakastaa elollista luontoa ihmislajia lukuun ottamatta niin kovasti, että iloitsee jokaisesta ihmisten nälänhädästä, sodasta ja joukkomurhasta, koska ne hänen mukaansa vähentävät ihmislajin kykyä riistää muuta elollista luontoa. Tähän ihmisvihaan Linkolan ihailijat eivät yleensä sentään halua yhtyä – riittää kun hän tekee sen heidän puolestaan, kuin eräänlainen hyveen saunamestari, joka heittää löylyä ja antaa moraalivihdan viuhua löylytettävien nautinnoksi.

 

Toivon, että teokseni katsojaa ahdistaa se, mistä teos häntä syyttää. Toivon myös, ettei katsoja pääse syytöstä pakoon samaistumalla teoksen tehneeseen taiteilijaan ja hänen suttuiseen touhuiluunsa veren ja sperman kanssa. Teoksen pitää synnyttää käyttäytymisen muutokseen kannustavaa moraalista epäilyä ja hätäännystä, ei tarjota katsojalle kivaa esikuvaa.

 

 

 

 

KISSAKOHUN HENKILÖKOHTAISET SEURAUKSET

 

Miten kissakohu on vaikuttanut minuun?

 

Minua ei kiinnosta, miten jo 15 vuotta kestänyt kissariita on vaikuttanut "uraani". On varmaa, että se on lisännyt kiinnostusta taidettani kohtaan ylipäätään. Toisaalta se on polarisoinut yleisön mielipiteitä, lisännyt ennakkoluuloja, sekä puoltavia että tuomitsevia. Jos joku "kissantappovideon" vuoksi boikotoi kaikkea taidettani, on mielestäni menetys hänen, ei minun. Jos taas joku "kissantappovideon" vuoksi kiinnostuu taiteestani ylipäätään tai päätyy ajattelemaan ongelmia, joita ei muuten olisi ajatellut, hyvä niin.

 

Yleisön mielipiteiden polarisoituminen ei ole väistämätöntä. Kukaan ei ole kertonut minulle ensin pitäneensä taiteestani, mutta sitten, kissasta kuultuaan, ruvenneensa inhoamaan minua ja taidettani. Moni on kyllä vihaisena ilmoittanut, kissasta kuultuaan, ettei ole koskaan tutustunut taiteeseeni, eikä aio kissan vuoksi koskaan tutustuakaan. Moni on myös kertonut kuulleensa taiteestani ensimmäistä kertaa kissakohun kautta ja ensin suuttuneensa, mutta taiteeseeni tutustuttuaan, haastattelujani luettuaan tai kotisivuillani käytyään muuttaneensa mieltään. Polarisaatiosta huolimatta yleisöni ei silti jakaudu ihan simppelisti noitavainon harrastajiin ja ihailijoihin, sillä innokkaimmin minulle kirjoittelevat ihmiset ovat niitä, jotka pitävät taidettani kiinnostavana, mutta ovat monesta asiasta kanssani eri mieltä.

 

Entä henkilökohtainen taso, palautteen ja julkisen keskustelun vaikutus mielialoihini ja ajatuksiini?

 

Saan taiteestani paljon palautetta naamatusten, kriitikoiden kirjoittamina julkisina kritiikkeinä, tutkielmina ja muina artikkeleina sekä kirjeinä ja sähköpostiviesteinä. Enimmäkseen saamani palaute on kiittävää. Pieni osa palautteesta on kuitenkin koskenut "kissantappovideota", ja tämä palaute on usein vihaista. Uhkauksia tappaa minut tai lapseni tulee harvakseltaan, mutta tasaiseen tahtiin edelleen, vuonna 2004, viisitoista vuotta kissantapon jälkeen. En saa vihapostia kuitenkaan vain kissanystäviltä. Yhtä tavallisia ovat joistakin muista teoksistani hepuliintuneiden viestit.

 

Imartelevaa vihaviesteissä on niiden tunnekuohu, todiste siitä, että olen koskettanut. Niissä on usein tahattoman koominen sanamuoto, siteeraan tässä erästä kirjettä vuodelta 2001:

 

Luuletko voivasi vaikuttaa johonkin? Taiteesi ei ole taidetta, vaan rikollisuutta, eikä sillä ole mitään merkitystä. Ainakaan minuun sinun naurettava ja sairas taiteesi ei kykene tekemään mitään vaikutusta! Toivottavasti joku tappaa sinut pian, samalla tavalla kuin tapoit viattoman kissan! Ehkä minä.

 

Tylsää näissä palautteissa, vihapostissa, on niiden ajattelemattomuus. Ne eivät yritä keskustella tai perustella. Harmillista tässä palautteessa, vihapostissa, on myös se, että luultavasti teokseni vaikutus näihin vihaajiin tosiaan on ollut päinvastainen kuin toivoin. Se ei ole innostanut ajattelemaan toisin, vaan sulkemaan korvat ja menemään siilipuolustukseen. Tämän perusteella ei kuitenkaan voi väittää, että teokseni olisi epäonnistunut ylipäätään, sillä vihapostin lähettäjät eivät edusta sen paremmin koko kansan kuin yleisönikään enemmistöä.

 

Viisi tavallisinta minulle esitettävää kysymystä "kissantappovideosta" ovat:

1.

"Miksi?"

– Sitä tämä essee käsittelee.

2.

"Halusitko shokeerata ja provosoida?"

– Kyllä, sikäli kun kaikkien pohdiskelevien taideteosten päämäärä on yllättää sekä yleisö että tekijä itse. Tarkoitus on haastaa ajattelemaan uudelleen ja myös ulottaa pohdiskelu rationaalisesti ja verbaalisesti mahdottoman alueelle. Toisaalta järkkymistä on kahta vastakkaista lajia. Ensimmäinen on järkkymistä, joka luo uuden näkökulman, pakottaa uusien kysymysten ääreen. Toinen on järkkymistä, joka sulkee ihmisen, tekee kuuroksi keskustelulle. Nämä ovat kuitenkin yleisön reaktioita, eivät teosten ominaisuuksia. Taiteilija voi vain toivoa, että syntyvä järkytys on sitä hedelmällisempää lajia.

3.

"Nautitko eläimen tappamisesta ja siemensyöksystä raadon päälle?"

– En.

4.

"Oliko kissan tappaminen laskelmoitu yritys päästä julkisuuteen?"

– Ei. Pidän syntynyttä julkista keskustelua hyvänä ilmiönä, mutta en tietoisesti pyrkinyt siihen.

5.

"Eikö teostasi olisi voinut tehdä lempeämmin, sellaiseksi, että se ei aiheuttaisi niin äärimmäisiä reaktioita vaan synnyttäisi keskustelevamman ilmapiirin?"

– Ei. Sitten se olisi ollut toinen teos. Sitä paitsi, jos teos olisi ollut muodoltaan lempeä ja sovitteleva, ei se olisi tuonut satamäärin kirjeitä minulle ja tiedotusvälineille, ei se olisi johtanut lehtiartikkeleihin, seminaareihin ja päätynyt gradujen aiheeksi – eikä siitä olisi höpisty eduskunnassa. Jos yhteiskunnallisen keskustelun synnyttämistä haluaa pitää eräänä taiteen tehtävistä, on myönnettävä, että sitä on syntynyt juuri teoksen aiheuttamien riitojen ja moraalisen tuohtumuksen ansiosta.

 

Vihaajien kanssa keskusteluyhteyttä ei pääse syntymään. Vähemmän lukkiutuneiden kanssa olen päätynyt kiinnostaviin keskusteluihin, jotka ovat alkaneet kissasta. Aihe on ollut hyvä ponnahduslauta laajempaan moraali- ja taidekeskusteluun. Taidekorkeakouluissa opettaessani "kissantappovideo" osoittautuu aina yhtä varmaksi vireän keskustelun takeeksi – näytti itse teosta tai ei. Se ei tarkoita, että kaikki kanssani hedelmällisesti keskustelleet pitäisivät kissan tappamista taidetta varten hyvänä, tai että ne, jotka ovat itse teoksen nähneet, pitäisivät siitä.

 

Minulle itseeni kohdistunut viha on ollut hyväksi. En tarkoita nyt niinkään sitä narsistista pikku mielihyvää, jota saa siitä, että herättää yleisössä voimakkaita tunteita. Tarkoitan sitä, miten avartavaa on tietää miltä tuntuu olla tuomittu ja vihattu. On eri asia tietää kuuluvansa maailmankatsomukselliseen vähemmistöön, kuin olla konkreettisesti kelvottomiksi leimattujen joukossa. Olen rikoksesta tuomittu, mutta rikokseni on toisenlainen kuin rattijuopumuksesta tai veropetoksesta tuomitun. Tässä kaksi saamaani kirjettä:

 

    Lähettäjä:      escobarbaari@jippii.fi

    Päiväys:     24. huhtikuuta 2004 15:46:14 GMT+03:00

    Vastaanottaja:      teemu.maki@teemumaki.com

Kävinpäs tuossa kotisivuillasi "taidetta" katsomassa.

Naurattaa, kun ihmiset luulee itsestään liikoja.

Ja säälittää.

 

Kuole, Teemu Mäki.

Rakastaen: Fanisi

 

    Lähettäjä:      gazing_the_sky@hotmail.com

    Aihe:     Eläinrääkkäys ei ole taidetta

    Päiväys:     24. huhtikuuta 2004 23:42:18 GMT+03:00

    Vastaanottaja:      teemu.maki@teemumaki.com

Hyvä herra Mäki!

 

Haluaisin itseni ja monien muiden samoin ajattelevien puolesta esittää ihmettelyni ja suoranaisen halveksuntani kyseenalaista "taidettasi" kohtaan. Tästä kohutusta kissataideteoksestasi on jo aikaa, mutta me normaalin aatemaailman omaavat ihmiset emme sitä voi unohtaa. Tuomiosi ilmeisesti olet saanut, mutta se ei todellakaan ollut riittävä. Olet suorittanut raa´an murhan, jonka ansiosta sinun kuuluisi yhä istua vankilassa. Oletko koskaan miettinyt sen kissan kärsimyksiä? Kuuletko ikinä edes unissasi kissan tuskan? Toivottavasti edes kadut tekoasi. En varmasti ole ainoa, jonka mielestä ansaitsisit joutua samanlaisen taideteoksen päätähdeksi.

 

Terveisin Heli Havukainen

 

Näistä kirjeistä käy ilmi, että olen tuottanut kissanystäville myös paljon mielihyvää, olen tarjonnut heille tilaisuuden nauttia moraalisesta ylemmyydentunnosta ja tuntea kollektiivisia kauhunväristyksiä vihaamansa ilmiön vuoksi. Olen heille kauhuviihdettä. Internetissä on keskustelupalstoja, joihin kissanystävät, tai muuten vain taidettani ja minua vihaavat, ovat lähettäneet tuhansia kiihkeitä viestejä. Kun sanon tuoneeni kissanystäville myös paljon mielihyvää, en sano sitä sarkasmina tai vittuiluna. Totean sen vain relativistina ja rehellisyyden nimissä. Eri asia on, että moraalisen tuohtumuksen tuottama omahyväinen mielihyvä ei ole minusta hyvä mielihyvän laji.

 

Ne, jotka lähettävät minulle vihapostia, pitävät minua murhaajana, eläinrääkkääjänä ja ruumiinhäpäisijänä. Nämä huomiot eivät ole minulle uutinen, kyseessähän ovat teot, joihin tunnustan syyllistyneeni – vaikka en pidä vakavana virheenä sitä, että tapoin kömpelyyttäni kissan kolme sekuntia hitaammin kuin laki sallii. Kiinnostavaa näissä syytöksissä on, että syyttäjät pitävät minua selvästi vastakohtanaan, mikään ei voisi olla heidän eläinrakkaasta käytöksestään kauempana kuin minä – he eivät ole murhaajia vaan elämän suojelijoita. Minun lähtökohtani taas on päinvastainen, tiedän olevani murhaaja, enkä tarkoita nyt lihansyöntiä, videoteostani tai näädänkarvasiveltimiäni, vaan sitä että maailmassa on paljon lapsia pakkotyössä, ja Suomenkin marketit ovat pullollaan heidän valmistamiaan epäreilun tai jopa tappavan maailmankaupan tuotteita. Juridisesti ottaen yhteinen rikoksemme on tietenkin kuolemantuottamus, ei murha, mutta miksi saivarrella siitä? Jo me suomalaisetkin aiheutamme riistävällä elämäntavallamme enemmän ihmisten kärsimystä ja kuolemaa kuin kaikki maailman eläinrääkkääjät, pedofiilit ja sadistit yhteensä.

 

Vihapostin lähettäjät ovat hyviä ihmisiä, omasta mielestään, ainakin minuun verrattuna. Minä taas en ole hyvä ihminen, omastakaan mielestäni, joten suhteemme lienee tavallaan symbioottinen. Vihaamalla minua he yrittävät rakastaa itseään. Aina se ei oikein onnistu, kuten tästä viestistä voi päätellä:

 

    Lähettäjä:      nnnnnnnnnnnnn@msn.com

    Aihe:     Järkyttävää

    Päiväys:     4. toukokuuta 2004 22:24:42 GMT+03:00

    Vastaanottaja:      teemu.maki@teemumaki.com

Kuinka voit olla tuollainen idiootti, että kiduttamalla tapat kissan kirvestä käyttäen? Toivon, että joku raiskaa lapsesi ja kiduttaa hänet henkihieveriin. Lapset on aivan saastaa, niistä kasvaa juuri tuollaisia idiootteja.

 

S.Ö.

 

Ottamalla heidän vihansa vastaan toisaalta vahvistan omaa käsitystäni itsestäni epäkelpona ihmisenä, ja toisaalta tunnen ylemmyyttä rehellisyyteni vuoksi. Kyseessä on eräänlainen vastavuoroinen itsepetos. Ne, jotka vihaavat minua, käyttävät minua syntipukkina, jotta heidän ei tarvitsisi muistaa nälkään kuolevia ihmisiä. Minä vuorostani imen heidän vihansa itseeni kuin ylpeä surumoppi.

 

Kevennykseksi haluan kertoa myös hauskasta kissapalautteesta. En tarkoita niitä lukemattomia kissa-avaimenperiä ja muita leluja, joita olen avajaislahjoina saanut. Enkä tarkoita myöskään Simon Bond in (1947–) vitsikirjaa 101 tapaa käyttää kuollutta kissaa ja sen jatko-osaa 101 uutta tapaa käyttää kuollutta kissaa , joita aina jotkut nokkelat keksivät minulle lahjoittaa.

 

Eräs hauska jekku minulle tehtiin erään näyttelyni avajaisten yhteydessä Pietarissa noin kymmenen vuotta sitten. Kaksi venäläistä taiteilijaa tiesi kissatapauksesta ja teki flaierin, jossa mainostettiin avajaisiani ja kerrottiin, että avajaisiin voi tuoda kissansa "...kuuluisan suomalaisen kissataidespesialistin trimmattavaksi juhlakuntoon vaikka kissanäyttelyä varten!" Avajaisissa oli absurdi tunnelma, kun taideyleisön lisäksi siellä parveili lukuisia kissanomistajia, jotka hieman hämillään yrittivät tunkea kukin vuorollaan syliini kissaa ja kampaa. Hämmennystä lisäsi kielimuuri ja se, etten tietenkään tiennyt mistä oli kysymys ennen kuin joku lopulta näytti flaieria.

 

 

 

 

KISSAKOHU JA KIASMAN NÖYRYYTYS

 

Erityinen käänne kissantappovideokeskustelussa tapahtui viisitoista vuotta kissan tappamisen jälkeen, keväällä 2004. Jälleen kerran nousi julkinen keskustelu teoksesta ja siitä, että se oli hankittu Kiasman kokoelmiin. Maailma on muuttunut internetin vuoksi. Nyt tappouhkauksia ja muuta vihapostia tuli Kiasmaan tuhansittain, minulle kymmenittäin. Viesteissä vaadittiin paitsi minun teloittamistani, myös teoksen My Way, a Work in Progress poistamista kokoelmista.

 

Eräät Kiasman sponsorit, kuten IBM, poistattivat museon seinästä messinkilaatan, joka kertoi heidän sponsoroivan museota ja vaativat museota ryhtymään "asianmukaisiin toimenpiteisiin", ettei sponsoriyhteistyö vaarantuisi. Myös Nokia – kansantaloudellisesti tällä hetkellä Suomen tärkein yritys – esitti saman vaatimuksen, vaikka se ei edes ole Kiasman vakituinen sponsori. Nokia sponsoroi Kiasmassa vain ajoittain yksittäisiä näyttelyitä. Sitten "asianmukaisia toimia" vaativien kuoroon liittyi kulttuuriministeri Tanja Karpela (1970–), joka ilmoitti, että Valtion taidemuseon rahoitus on vaarassa. Asiasta puhuttiin sekä iltapäivälehtien lööpeissä että eduskunnassa. Niinpä Kiasma siirsi kiistellyn teokseni kokoelmistaan Kuvataiteen keskusarkiston kokoelmiin – joka on tietenkin Valtion taidemuseon osa sekin. Teoksen asema ei konkreettisesti muuttunut, sillä esityskiellon vuoksi teos oli siihenkin asti ollut museossa vain tutkijoiden ulottuvilla. Siirto oli symbolinen myönnytys.

 

Kohtalon ivaa on, että kun yleensä taidemuseokin toivoo kovasti, että taide herättäisi keskustelua, perusteli museo teokseni poistamista kokoelmista minulle hieman vaivautuneena sillä, että "jollain tavallahan tämä keskustelu nyt on pakko saada loppumaan."

 

Valtion taidemuseo taipui parintuhannen sähköpostiviestin, sponsorien painostuksen ja kulttuuriministerin puhelinsoiton vuoksi. Se kertoo, että taiteen riippumattomuus on aina vaarassa, ja sitä suuremmassa vaarassa, mitä enemmän ja säikymmin taidelaitokset kuuntelevat sponsoreitaan ja muita rahoittajiaan sekä yleisöään. Yleisön kuuntelustahan nyt ei edes ollut kyse, sillä parituhatta kiertokirjeeseen vastannutta ei voi edustaa viisimiljoonaisen "kansan ääntä".

 

Kiasma uhrasi yhden teoksen kokoelmistaan, jotta museon rahoitus ei vaarantuisi. Päätös oli lyhytnäköinen, sillä museon rahoitus tuskin olisi oikeasti vähentynyt, vaikka museo ei olisikaan taipunut. Taidemuseolaitoksen riippumattomuus sen sijaan tällä päätöksellä rapautui. Riippumattomuuden pitäisi olla rahoitusta tärkeämpää.

 

En voi hirveästi pilkata Kiasmaa heidän päätöksestään turvata mieluummin museon rahoitus kuin seisoa hankkimansa taiteen takana ja paljastaa vakaumuksensa. Samanlaista pienimmän pahan politiikkaa harrastin itse vuonna 1988, kun hankin petoksella kissan videotani varten. Hankin taiteilumateriaalini tietoisesti valehtelemalla ja huijaamalla omasta mielestään vain hyvää tarkoittavia ihmisiä, kulkukissojen hyysääjiä. Kissantappoon pystyisin varmasti nykyäänkin siinä kuin pihvinmässytykseenkin, mutta enää en varastaisi ihmiseltä hänen rakkainta luontokappalettaan, vaikka hänen eläinrakkautensa olisi mielestäni lähinnä sijaistoimintaa.

 

Oletan, että Kiasman johtajia hävettää aina, kun he muistavat nöyryytyksensä aivan kuten minua hävettää aina kun muistan sen vanhan naisen, eläinsuojeluyhdistyksen jäsenen, jolta hain Poppe-nimisen kissan valehdellen etsiväni lemmikkiä. Toivon kuitenkin, että häpeällisellä toiminnallani oli kuitenkin mielekäs seuraus: taideteokseni on ehkä pakottanut yleisöä ajattelemaan eräitä kuolemanvakavia asioita.

 

On harmi, ettei teostani esitetä Suomessa. Kuitenkin toisaalta pelkkä kissantappovideokeskustelu, ilman teosta itseään, näyttää olevan yhteiskunnallisesti merkittävää. Joitakin ihmisiä se innostaa sen muistamiseen, että maailmamme on täynnä ihmisiin kohdistuvaa rakenteellista väkivaltaa, johon olemme syyllisiä. Joitakin se innostaa demonisoimaan toisin ajattelevat ja rakentamaan fantasiaa omasta hyveellisyydestä.

 

 

 

 

KISSAKOHUN YLEISET SEURAUKSET

 

Mitkä ovat kissakohun yleiset seuraukset?

 

Taiteen ensimmäinen, tärkein tehtävä on pyrkimys syvällisyyteen, eli yritys kokonaisvaltaisesti pohtia vaikeimpia filosofisia ongelmia, kuten: "Miten elää?" ja "Miksi elää?".

 

Taiteen toinen tehtävä on sytyttää keskustelua ja kohdistaa huomiota tärkeisiin asioihin, jotka ovat vaarassa jäädä käsittelemättä tai ovat vaarassa tulla käsitellyiksi yksipuolisesti. Vasta kymmenen vuotta taideopintojeni ja "kissantappovideon" tekemisen jälkeen ymmärsin tämän. Siihen asti ajattelin, että vain pyrkimyksellä syvällisyyteen on väliä. Julkinen keskustelu taiteesta, tai taiteen herättämä julkinen keskustelu muista asioista, oli minusta yleensä vain ylenkatseen arvoista, koska se ei ollut argumentaatioltaan asiantuntijakeskustelun tasoista. Tämän snobismin vallassa pidin myös kissakeskustelua niin latteana, etten halunnut sekaantua siihen. Nyt näen toisin ja kirjoitan tätä.

 

Taiteella on kolmaskin tehtävä, viihdyttäminen, mutta se tehtävä on myös flipperin ja golfin peluulla, joten antaa sen olla kaukaisena kolmosena vain, sillä ajanvietteen muotoja maailmassa on aina riesaksi asti, mutta tärkeimpien asioiden rehellistä kohtaamista aina liian vähän. En voi olla varma, mutta toivon hartaasti, että videoteokseni My Way, a Work in Progress olisi syvällinen. Ainakin se on monimutkainen ja ristiriitainen.

 

"Kissantappovideo", esittämättömän teokseni katkelma, suorittaa tuota taiteen toiseksi tärkeintä tehtävää, sytyttää keskustelua tärkeistä asioista. Suuri osa sen synnyttämästä keskustelusta on huonoa, sikäli kuin ajattelemattomat huudot ja perustelematta jätetyt mielipiteenilmaukset ovat huono asia. Useimmat sitä käsittelevät lehtiartikkelit, tutkielmat, yleisönosastokirjoitukset, eduskuntakyselyt, vihaposti ja internetin keskustelupalstat ovat tässä älyllisessä mielessä huonoja – olivat ne minun puolellani tai vastaan.

 

Tämä ei kuitenkaan mielestäni tarkoita, vaikka Kiasmassa niin luultiin, että kissa-aiheinen keskustelu ja lapsellinen kinaaminen olisi huono asia, sillä mielestäni varsinainen keskustelu tapahtuu enimmäkseen julkisuudelta piilossa. Asiantuntijoiden, tutkijoiden ja taideammattilaisten keskenään käymä keskustelu, puheen ja kirjallisten julkaisujen muodossa ei juurikaan päädy päivälehtiin ja lööppeihin, mutta se on keskustelua, jossa on pohdiskelevampi ja perustelevampi sävy. Yhtä tärkeää on myös yleisön tai "kansan" kodeissaan ja työpaikoilla käymä ruohonjuuritason keskustelu, mutta se on vielä privaatimpaa kuin ammattilaisten keskustelu.

 

Julkinen keskustelu tiedotusvälineissä ja mielipidepalstoilla ei ehkä ole niinkään keskustelua, kuin varsinaisen keskustelun sytykettä. Kevään 2004 aikana muutama sata ihmistä Suomessa on kirjoittanut kissa-aiheisen mielipidekirjoituksen sanomalehteen. Miljoonat ihmiset ovat lukeneet ainakin joitakin näistä mielenilmauksista. Vaikka useimmat noista mielipidekirjoituksista ovat ehkä olleetkin älyllisesti heppoisia ja tunnepitoisia möläytyksiä, ei se tarkoita, että niiden synnyttämät pohdinnat ihmisten mielissä ja keskustelut kodeissa olisivat olleet yhtä latteita.

 

Tämä tavallaan on provokatiivisen taiteen juju. Koska se järkyttää ja yllättää, saa se kaikuna vastaansa hätiköityjen ja ajattelemattomien reaktioiden tulvan. Provokaation toinen aalto ovat juuri nuo harkitsemattomat tunteenpurkaukset ja ristiretkillelähdöt, joko provosoivan teoksen puolesta tai vastaan. Keskustelua ja ehkä syvällistäkin pohdintaa synnyttävät yhtä lailla itse teos, joka toimii piikivenä, kuin sitä hakkaavat kiihkeät kommentit, jotka ovat piikivestä kimpoavia kipinöitä.

 

Jotkut meistä ajattelevat, että karjatalous on natsien keskitysleirien veroinen rikos. Jotkut taas ajattelevat, että vaikka ihminen on vain yksi eläinlaji muiden joukossa, ei siitä suinkaan automaattisesti seuraa, että meidän pitäisi pidättäytyä muiden eläinten tappamisesta tai antaa kaikille nisäkkäille jopa ihmisoikeudet.

 

Jotkut meistä ajattelevat, että maailmamme on moraalisesti valmis, että edustamme sivilisaation huippua, lähes täydelliseen väkivallattomuuteen yltävää hyvinvointiyhteiskuntaa. Jotkut taas ajattelevat, että tämä on harha, että näennäisen empaattinen elämäntapamme täällä perustuu nimenomaan maailman väestön enemmistön orjuuttamiselle, missä olemme paljon natseja tehokkaampia.

 

Jotkut meistä ajattelevat, että taiteen pitää käsitellä kaikkein tärkeimpiä ja kipeimpiä kysymyksiä, haastettava, testattava ja kyseenalaistettava vallitsevia ihanteita, elämäntapaa ja moraalia. Jotkut taas ajattelevat, että jos taide tekee niin, on se kiellettävä tai ainakin jätettävä yhteiskunnan rahoitusta ja taiteen arvonimeä vaille.

 

Tässä on kaksi kaikkein suurinta ja yksi pieni riita, jotka ovat keskuudessamme kaiken aikaa, mutta yleensä piiloon siivottuna. Teokseni synnyttämä kissakeskustelu on kohdistunut kissan ja minun ohella toivottavasti juuri näihin teemoihin. On hyvä jos taide saa nämä kysymykset nostettua aktiivisen keskustelun piiriin, sillä niiden väistely on meille kaikille haitaksi.

 

 

 

 

VIHA ON NAUTINTOAINE

 

Moraalinen tuohtumus on pahe, aivan kuten moraalinen omahyväisyys. En lankea moraaliseen tuohtumukseen, koska olen arvorelativisti – kaikki arvot ja arvojärjestelmät ovat pysyvästi auki keskustelulle. Moraalista omahyväisyyttä sen sijaan en pysty täysin välttämään – itsekritiikistäni huolimatta sen lemu tunkee paikoin esiin tässäkin esseessä.

 

Moraalinen tuohtumus on huono asia, koska se vähentää ymmärrystä. Mitä tuohtuneempi ihminen on, sitä vähemmän hän haluaa kuulla toisin ajattelevien perusteluja ja sitä valmiimpi hän on ajattelemattomiin tekoihin. Moraalinen epävarmuus, epäily, syyllisyydentunto, jopa moraalinen itseinho usuttavat ihmistä moraaliseen toimintaan. Moraalinen tuohtumus vaikuttaa päinvastoin, se vakuuttaa ihmisen hänen omasta hyveellisyydestään, kannustaa kostoon ja tekee vihasta nautintoaineen. Viha on nautintoaine, suorastaan kielletty hedelmä. Sen sallittu muoto on "oikeutettu" viha, joka oikeutetaan yleensä juuri moraalisella tuohtumuksella. Kun tilaisuus tulee, tuntea "oikeutettua" vihaa, se käytetään.

 

Ihmiset lietsovat toisiaan "oikeutettuun" vihaan usein tiedotusvälineiden kautta. Tiedotusvälineet ovat ensisijaisesti liikeyrityksiä, joiden tarkoituksena on tuottaa voittoa omistajilleen. Siksi ne eivät yleensä halua haastaa tai syyttää yleisöään. Sen sijaan ne voivat imarrella yleisöään tarjoamalla "oikeutetulle" vihalle aina uusia kohteita.

 

 

 

 

KANSALAISTOTTELEMATTOMUUDESTA

 

Poppe-kissan tappaminen vastoin löytökissakodille antamaani lupausta oli kansalaistottelemattomuutta siinä kuin turkistarhaiskutkin. Molemmissa on kyse periaatteessa vastenmielisen toiminnan suvaitsemisesta käytännössä, jotta suuren ongelman vastainen kamppailu olisi mahdollista. Kettutytöille suuri ongelma on eläinten epäinhimillinen kohtelu. Sitä vastustaakseen he ovat valmiita poikkeustapauksessa jopa tuhoamaan muiden omaisuutta ja päästämään tarhaeläimiä vapauteen, missä ne villieläimen elämään sopeutumattomina kuolevat yleensä hitaasti nälkään. Minulle ongelma on ihmisten epäinhimillinen kohtelu – ja tekopyhä suhtautumisemme siihen.

 

Turkistarhaiskuilla ja "kissantappovideollani" on myös se ero, että eläinaktivistit vaativat ihmisiä muuttamaan moraaliaan, antamaan muille eläinlajeille samat oikeudet kuin ihmisille – minä taas teollani yritän vain muistuttaa ihmisiä siitä moraalista, johon he jo ovat sitoutuneet. Teokseni tämä ulottuvuus on siis tavallaan moralistinen, mikä on minulle hieman vaivaannuttavaa myöntää, sillä relativistina en pidä moralistisesta eetoksesta, omatuntoon vetoamisesta, sillä omatuntoja voi olla millaisia tahansa. Teoksissani on paljon myös vallitsevaan moraaliin sopimattomia vakaumuksia. On kohtalon ivaa, että koko taiteilijanurani aikana suurimman vastalausemyrskyn on kuitenkin aiheuttanut erään teokseni se kohta, joka tukee jo vallitsevaa moraalia ja vaatii sen toteuttamista käytännössä.

 

Turkistarhaiskujen tekijöiden ja minun kansalaistottelemattomuudella on eroa sisällön lisäksi myös muodossa, sillä en toimi salaa enkä naamioituneena. En ylpeile tällä, en väitä että olisi automaattisesti jotenkin rehdimpää tai kunnioitettavampaa toimia omalla naamalla kuin anonyymisti. Kyse on erilaisista keskustelemisen strategioista. Mielestäni, jos ilmaisee näkemyksenä tavalla, joka rikkoo lakia tai tapoja, on mielekästä maksaa siitä lakituvassa, pitää ristiriitaa ja näkemyseroa silläkin tavalla esillä. Anonyymi radikaali saa ja saattaa ajatella toisin. Sosialistina olen kuitenkin ehkä valtiouskoisempi kuin usein anarkismiromantiikkaan taipuvaiset tarhaiskijät.

 

Tiedän, että näkemykseni tästä avoimuudesta olisi toinen, jos taiteilisin Neuvostoliitossa tai Talibanien Afganistanissa.

 

 

 

 

FILOSOFISESTA SUVAITSEVAISUUDESTA

 

Siihen nähden kuinka paljon keskustelua yksi tekoni ja yksi teokseni on herättänyt, on yllättävää kuinka vähän vastustajillani on ollut halua keskustella asiasta minun kanssani. Useimmat minut tuomitsevista nimenomaan korostavat, että eivät halua kuulla näkemyksiäni tästä teoksesta tai mistään muustakaan. He myös sanovat, että teos todistaa koko taiteellisen tuotantoni pahuudeksi, jota täytyy boikotoida.

 

Minusta kuitenkin keskustelu kannattaa. En hylkää ketään, joka haluaa puhua kanssani. En yritä nyt esittää jalomielistä, ilmoitan vain olevani utelias, ja että mielestäni keskustelu kannattaa aina.

 

Filosofista suvaitsevaisuutta mielestäni on, että en kieltäydy lukemasta Friedrich Nietzscheä (1844–1900), vaikka hänellä oli myös typeriä mielipiteitä: hän ei esimerkiksi oikeastaan ymmärtänyt naisia ihmisiksi, kannatti lapsityövoimaa ja vastusti teollisuustyöväen työviikon lyhentämistä seitsemästä päivästä kuuteen. Pidän myös Sue Coe n (1951–) taiteesta, vaikka hänen pääteemojaan on vaatimus eläinten ja ihmisten yhtäläisistä oikeuksista. Rakastan myös Olivier Messiaen in (1908–1992) ja Sofia Gubaidulina n (1931–) musiikkia heidän kristillisestä vakaumuksestaan huolimatta. Esikuvani taiteilijana on venäläinen pianisti Tatiana Nikolajeva (1924–1993), vaikka hän piti jokaista soittoaan jumalanpalveluksena.

 

Filosofista suvaitsevaisuutta mielestäni on, että olen keskustellut tavallisten ihmisten ja poikkeuksellisten neropattien lisäksi muun muassa hullujen, päihdeongelmaisten, rasistien, sovinistien, eläinoikeusihmisten, oikeistolaisten, omaisuus- ja henkirikoksista tuomittujen ja uskovaisten kanssa. Kaikkia edellä mainittuja on myös tuttavapiirissäni, jopa ystävissäni. Minulla on esimerkiksi uskovainen ystävä, joka lisäksi kuuluu eläinsuojeluyhdistys Animaliaan. Käyn hänen kanssaan pelaamassa sulkapalloa ja syömässä. Hän syö soijapihvin, minä nautaa. Minulla on myös oikeistolainen rasistikaveri, jonka kanssa mätkin karatea ja kuuntelen jazzkitaristien levyjä. Tietenkin ensin mainitsemani ystävän vakaumus, jonka mukaan joudun ateistina helvettiin, tuottaa minulle mielipahaa, ja jälkimmäisen hepun rasistinen lässytys usein ärsyttää minua. Ystävyyteen kuitenkin riittää yksi yhteinen aallonpituus.

 

 

 

 

LOPUKSI

 

En kadu kissantappoa. Videoteokseni tekeminen ei ollut minulle hauskaa eikä teokseni tarkoitus ollut yllyttää ketään väkivaltaan, päinvastoin, havahduttaa katsoja huomaamaan oma väkivaltaisuutensa, ja se, miten helposti sen voi tekopyhästi unohtaa.

 

Jos eläintenoikeusaktivistien, kulttuuriministerin, Kiasman, Kiasman sponsorien ja vihapostia minulle lähettävien eläinrakkaus olisi askel kohti köyhien ja kärsivien ihmisten auttamista, voisin nähdä siinä hyvääkin, vaikka sen perustelut olisivatkin epäloogiset ja itsepetosta. Käytännössä minusta näyttää kuitenkin siltä, että usein kyse on eläinten rakastamisesta ihmisten sijaan. On vaivattomampaa tehdä suuri numero siitä kuinka ei hyväksy eläinkokeita eikä häkkikanaloita, kuin luopua henkilöautoilusta, epäreilun maailmankaupan hyödykkeistä ja vaatia kehitysavun lisäämistä. On kivempaa muistaa olevansa "viattomien luontokappaleiden" puolella, kuin tunnustaa olevansa osasyyllinen siihen, että 24 000 ihmistä kuolee maailmassa nälkään joka päivä.

 

Ihminen voidaan koulia ulkoisesti väkivallattomaksi, aivan kuten seksuaalisuuskin voidaan sublimoimaan joksikin muuksi, kun oikein päättäväisesti luostarissa yritetään, mutta ovatko munkit meitä onnellisempia? Ihminen, joka ei ole koskaan lyönyt tai syönyt lihaa, onko hänellä enemmän hellyyttä, rakkautta ja ystävyyttä annettavanaan kuin sillä, joka on tapellut ja syönyt lihaa?

 

Jotkut toivovat, että jos pidättäydymme väkivallasta nautoja kohtaan, kehitymme yhä empaattisemmiksi ja meistä tulee pikku hiljaa kykenemättömiä verenvuodatukseen ja ilkeyteen ylipäätään. Näin ei ole, ihmisellä on kyky sekä hoivaan että silpomiseen, eivätkä nämä kyvyt ole suorassa käänteisessä korrelaatiossa keskenään.

 

En tarkoita, että kaikki tappaminen pitäisi hyväksyä, kuten kaikki hoivaaminen hyväksytään. Tarkoitan vain, ettei ilmiöitä voi jakaa mustavalkoisesti elämänmyönteisiin ja elämänvastaisiin.

 

Jotkut ajattelevat kategorisesti, että elämä on sitä parempaa, mitä pitempään se kestää ja mitä vähemmän kärsimystä siinä on. Se ei kuitenkaan ole totta. Kuolevaisuuden torjuminen on elämän pelkoa.

 

 

 

 

 

LISÄTIETOA JA KOKEMUSTA:

 

– Battcock, Gregory & Nickas, Robert (toim.): The Art of Performance, a Critical Anthology , 1984, kirja, E.P. Dutton Inc.

– Bond, Simon: Satayksi tapaa käyttää kuollutta kissaa (A Hundred and One Uses of a Dead Cat) , kirja, Kustannus-Mäkelä Oy.

– Bond, Simon: Satayksi uutta tapaa käyttää kuollutta kissaa, (A Hundred and One More Uses of a Dead Cat) , 1983, kirja, Kustannus-Mäkelä Oy.

– Coe, Sue: Police State , 1987, näyttelykatalogi/kirja, Anderson Gallery, Virginia Commonwealth University.

– Goldberg, RoseLee: Performance Art From Futurism to the Present , 1988, kirja, Penguin World of Art series.

– Meiland, Jack W. & Krausz Michael (toim.): Relativism: Cognitive and Moral, 1982, kirja, University of Notre Dame Press.

– Mäki, Teemu: My Way, a Work in Progress , 1988–1995, video, www.teemumaki.com / www.av-arkki.com

– Mäki, Teemu: Rikki #4 , tekstiosuus monitaideteoksesta Näkyvä Pimeys (1998–2001), www.teemumaki.com

– Mäki, Teemu: Teemu Mäki , 2002, kirja, Like.

– Shostakovich, Dmitri: 24 Preludes and Fugues for Piano , op.87 , 1950–1951, sävellys, äänite: Tatiana Nikolaeva, 1987, Melodiya Records.